Aatonaatto, rakas päiväkirja. Olemme koko perhe vanhempieni luona maalla. Tämä joulu enää näin - tämän viikon sunnuntaina mies on jo muuttanut omaan kotiinsa. Halleluja ja sata ristinmerkkiä. Tolkutan koko ajan kaikille, miten tulemme pysymään ystävinä ja onhan se lasten takia suorastaan välttämättömyyskin ja onhan meillä pitkä hyvä yhteinen historia, ja miehelle hymyilen ja joustan ja mukaudun, mutta mielessäni, ah, mitäpä mielessäni:
- Vitun vitun vitun laiskimus.
- Ihanaa, vika joulu yhdessä.
- Kohta tuo ja tuo ja tuo ei ole enää päänsärkyni. Siinäpä tuhlaat rahasi, makaat koko päivän, unohdat kummilapsen joululahjan, jäät kotiin viettämään rokulipäivää, pidät intohimoisen ja intensiivisen suhteen kännykkäsi kanssa.
Ei ole minun päänsärkyni.
Tietysti koen moista passiivisaggressiivista vapautta vain miehen ollessa vetelä ja tympeä lapamato, jonka persus on kasvanut kiinni sohvaan ja käsi kännykkään. Hänen ollessaan hukassa olevan oloinen, suruinen ja täynnä haparoivaa toiminnantarpoa kuin muistisairas joka tietää että jotain pitäisi tehdä, haluaisikin, mutta mitäs ihmettä se oikein olikaan - silloin haluaisin kietoa hänet peittoihin, soittaa puhelut puolesta, kantaa oluen käteen ja siirtää tilille rahaa. Mutta en tee sitä, ja siinä vasta tulee olemaan vapauteni!
